Terveisiä vaan kaukomailta. Älkää luulkokaan, että olen tehnyt täällä mitään mainittavan arvoista, muuta kuin lukenut yhden TÖRKEÄN HYVÄN dekkarin, minkä takia nyt päätin tehdä pikapostauksen tänne lokistaniaan. Postauksen jälkeen lähden rannalla möllöttämään.

Hommahan on niin, että minä en ole koskaa ollut dekkareiden ystävä. Joskus yläasteella luin pakosta Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja siitä diggailin, mutta muista dekkareista olen pysynyt visusti kaukana. Dekkarit ovat aina olleet mielestäni yksinkertaisten hupia, turhaa räiskimistä ilman pienintäkään yhteiskunnallista ulottuvuutta. Nyt olen löytänyt yhden helmen dekkareiden laajasta joukosta, jota voin suositella kaikille: Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella. En aio tuhlata kallista loma-aikaani selittämällä kirjan juonta sen enempää. (KVG!) Totean vaan, että kipin kapin kauppaan ostamaan oma pokkari. Kyllä kannattaa! Yli 600 sivua huimaa tarinaa, jota ei voi jättää kesken. (Itseasiassa lienee fiksuinta aloittaa edeltävästä kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia, koska tässä mainitsemassani kirjassa viitataan siihen aika ajoin. Itse en ole sitä lukenut, mutta aion hankkia sen käsiini heti kun pääsen Suomeen.)

P.S. Irene saa lukea tämän vasta sen jälkeen, kun on ensin saanut luettua nakittamani suomalaisdekkarit. :D :D :D

Nykyään kun on niin muodikasta vihata joulua ja kaikkea siihen liittyvää hömpötystä, päätin taas kerran olla toista mieltä. Rosettahan on tunnetusti joulun suuri ystävä. Luulen, että monet joulua inhoavat eivät ole sisäistäneet joulun suurta hienoutta nimittäin sitä, että joulusta voi tehdä oman näköisen. Joulun ei tarvitse olla perinteistä perheidylliä, jos sitä ei halua (tai jos se tuo huonoja lapsuusmuistoja mieleen). Joulu voi olla juuri sen näköinen kuin itse haluaa. Viime jouluna vietin ensimmäistä kertaa joulua ilman perhettä. Sulkeuduimme kavereiden kanssa vaatimattomaan mökkiin Turun saaristoon. Telkkari ei toiminut, unohdimme jouluruoat Helsinkiin, sauna toimi, kynttilät ja takka pelittivät. Ja bensa-asemalta sai jouluruokaa. Leivoimme myös karjalanpiirakoita. Löhösimme sohvilla ja luimme kirjoja. Kuuntelimme jazzia. Aamulla kävimme kävelemässä vesisateessa. Aivan huippujoulu! Olin varma, että itkisin silmät päästäni ilman perhettä, mutta mitä vielä. Nautin uudesta tavasta hiljentyä joulun äärellä ja rauhoittua.

Sinkkuystävättäreni lähtee Egyptiin sukeltamaan jouluksi. Laiva on lastattu tutuilla sukelluskamuilla, joihin hän on tutustunut vuosien varrella. Tänä jouluna minäkin lähden aaton jälkeen sukeltamaan lämpöön. Ensimmäinen joulu auringossa. Odotan sitä kovasti. Olen muuten miettinyt myös sellaista joulunviettoa — jos joskus vietän joulun täysin yksin — että pyydän saada osallistua köyhien joulun järjestämiseen. Menisin siis vapaaehtoisena työntekijänä järjestämään joulua niille, joille joulu ehkä muuten ei olisi yhtä mielekäs juhla. Arvostan kovasti edesmenneen Veikko Hurstin ja hänen vaimonsa Lahja Hurstin elämäntyötä köyhien puolesta. Veikko Hurstin elämä oli muutenkin mielenkiintoinen. Siinä on jotakin ravisuttavaa, kun Jumala nappaa miestä niska-perse-otteella kiinni ja ravistaa raittiiksi. Ja lähettää laupeudentyöhön siltojen alle.

Yksi tärkeä osa minun joulunviettoani on suvun jokavuotiset jouluoluet. Viime lauantaina vietimme 30. jouluoluita ja paikalla oli lähemmäs neljäkymmentä sukulaista. Ihanat juhlat! Ihana suku! Lauloimme karaokea, söimme ihanaa ruokaa, halailimme ja nauraa räkätimme. Tämän vuoden ohjelmassa oli uutuutena Olli K. Kalan järjestämä glögikilpailu. Voitto tuli Rosetalle reseptillä, jonka olin saanut ystävältäni Riieltä. Kaikkien jouluiloksi julkaisen reseptin nyt tässä:

Riien kultainen glögi

1 litra omenatuoremehua
kourallinen neilikoita
pari senttiä tuoretta inkivääriä ohuina siivuina
1 kanelitanko
Disaronno Amaretto -mantelilikööriä

Keitä omenamehua ja mausteita maun mukaan 20-40 minuuttia. Mitä mausteisempaa haluat, sen kauemmin keität. Terästä keitos lopussa liköörillä — älä lisää likööriä kiehuvaan seokseen äläkä kiehauta valmista glögiä, ettei mene hyvät humalat hukkaan. Amarettoa voi laittaa maun mukaan. Minä lisäsin jokaiseen 2,5 desilitran lasiin 2-3 senttiä Amarettoa.

Ja lopuksi vielä takaisin itse asiaan. Joulun onnistuneessa juhlinnassa kyse on ennen kaikkea suunnittelusta. Kun alkaa jo kesällä miettiä, miten haluaisi unelmajoulunsa viettää, on hyvää aikaa luoda sellainen. Jos jättää joulusuunnitelmat viimetinkaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, jos päätyy kyhnyttämään joulun yksin sohvan nurkassa. Joulu on sellainen, miksi sen itse suunnittelee. Ja näillä sanoilla (ja tällä Rosetan lempijoululaululla hieman uudentyypisenä esityksenä) toivotan kaikille lukijoilleni armorikasta joulua ja onnellista uutta vuotta 2009!

Ruusu tuijotti vieressään istuvaa Näkkiä syvän vihreisiin silmiin. Hämärässä metsässäkin Ruusu pystyi näkemään silmien pohjalla aaltoilevan veden. Ruusu luki Näkin kasvoilta, että tämä oli tosissaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, Näkki tuntui olevan vakuuttunut siitä, että Ruusu oli hänen valittunsa.
“Kuka tämän ennustuksen sinulle on kertonut?” Ruusu kysyi Näkiltä.
“Lievo sen minulle kertoi. Hän on sanansaattaja.”
“Kuka Lievo?” Ruusu ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan mistään Lievosta.
“Lievo on Tietäjän apulainen, hänen lintunsa, musta korppi. Olen odottanut sinua 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää ja vihdoinkin olet täällä. Tiesin, että saapuisit”, Näkki riemuitsi.
“Mutta en minä ole täällä sinua varten”, Ruusu yritti selittää. “Minut on lähetetty noutamaan Alfredia Ruusukylään. Hänkin on tietäjä.”
“Ehei, olet erehtynyt”, Näkki hihkui ja hyppäsi kiveltä alas. “Ei sinua mitään Alfredia ole lähetetty hakemaan, vaan sinut on johdatettu tänne metsään minun luokseni. Unohda Alfred. Täällä meistä tulee onnellisia, tänne meidät on luotu. Toisiamme varten.”

Tämän täytyy olla väärinkäsitys, Ruusu mietti mielessään. Hän yritti kiivaasti keksiä, miten saisi onnesta sekavan Näkin ymmärtämään, ettei ole se oikea. Ruusu ei halunnut pahoittaa Näkin mieltä, mutta oli päivänselvää, ettei hän milloinkaan voisi elää olennon kanssa, jonka koti oli vedessä, jonka kehoa peittivät kalansuomut ja jonka hiukset kasvoivat rakkolevää. Ruusu sulki silmänsä ja keskittyi Enkelimummin kasvoihin. Hän oli varma, että Enkelimummi tietäisi, miten kiperä tilanne tulisi ratkaista. Näkki seisoi hiljaa kiven vierellä ja hieroi Ruusun viluisia varpaita. Ruusu kuuli Näkin hengityksen. Ruusu oli huomannut, että Näkin hengittäessä sen korvan takana olevat pienen pienet kidukset liikkuivat hengityksen tahtiin. Ruusun siinä istuessa mietteisiin vaipuneena, hän tunsin, kuinka joku istahti hänen olkapäälleen. Ruusu pelästyi ja avasi säpsähtäen silmänsä. Hän käänsi katseensa ja näki hopeanhohtoisen kyyhkyn olkapäällään. Ruusu tunnisti sen heti Taistoksi, Enkelimummin yhdeksi kirjekyyhkyksi.

“Miten sinä tänne olet eksynyt?” Ruusu kysyi linnulta ja nosti sen kämmenelleen.
“Mikä se on?” Näkki vaati saada tietää aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt kyyhkyä.
“Se on Enkelimummin apulainen, hänen kyyhkynsä. Enkelimummikin on tietäjä.”
“Mistä se tänne lennähti?” Näkki tivasi.
“Enkelimummin on täytynyt lähettää se”, Ruusu mumisi itsekseen ja tarttui Taiston koipeen kiinnitettyn pieneen paperirullaan.
Ruusu kiersi tiukan rullan auki ja luki ääneen Enkelimummin käsialalla kirjoitetun viestin:

Tietäjän kivi, kuukivi.
Hiero sitä ja katso lampeen.

“Mitä tämä on tarkoittavinaan?” Ruusu ihmetteli.
“Sehän on selvää! Enkelimummi haluaa sinun katsovan lampeen, jotta varmistuisit siitä, että olet minun luvattuni. Meillä vesikansalaisilla on sellainen ikivanha tapa, että jos katsoo kesäyöllä täydenkuun aikaan lampeen, näkee lammen pinnassa elämänkumppaninsa”, Näkki hihkui ja hyppi innoissaan kiven ympärillä.
“Mutta eihän tänään ole täysikuu.”
“Mitäs pienistä”, Näkki huohotti. “Leikitään, että tämä suuri kivi tässä on kuu. Niinhän siinä viestissä sanottiin: kuukivi.”
Ruusua ärsytti Näkin pulina. Pysyisi edes hetken hiljaa niin kuulisi omat ajatuksensa, hän ajatteli rakastuneen Näkin mekkaloidessa öisessä metsässä. Ruusu kaivoi mekkonsa taskua. Hänen kätensä kosketti tummaa sileää kivenpintaa, Tietäjänkiveä. Enkelimummi oli käskenyt antaa kiven Alfredille, Tietäjälle. Ruusu puristi kiven nyrkkiinsä ja nosti sen kämmenelleen Näkin silmien eteen. Hän hieroi kiveä hitaasti ja sanoi:
“Minä olen valmis. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
“Mikä se on?” Näkki pysähtyi ja tuijotti tiukasti Ruusua silmiin.
“Jos lammen pinnassa ei näy minun kasvojani, sinä tunnustat Lievon erehtyneen ja lasket minut matkaan, etkä haikaile perääni.”
Näkki mietti hetken aivan hiljaa ja sanoi sitten:
“Sovittu, mutta vain yhdellä ehdolla: Jos lammessa näkyy sinun kasvosi, sinä lupaat jäädä loppuelämäksesi minun luokseni, etkä koskaan enää haikaile Ruusukylään.”

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Rosetta Kivi tarjoaa kaikille lukijoilleen ainutlaatuisen mahdollisuuden ostaa lahjakirjat edullisesti ja vaivatta. Tarjous koskee myös Rosetta Kiven omaa kirjaa Pomo on pahin, jonka saat pilkkahintaan 12,90 euroa / kpl. Löydät kirjan verkkokaupasta ISBN-tunnuksella 9789512074839.

Alennus Gummeruksen verkkokaupasta KAIKISTA KIRJOISTA OVH - 40 % !

Toimi heti! Tarjous on voimassa 16.12.2008 asti. Toimituksiin lisätään toimitusmaksu (Suomessa 4,00 euroa / lähetys). Kandee siis tilata useampi, kirja koska toimitusmaksu on aina sama lähetystä kohden.

Verkkokaupan suora osoite: http://80.248.163.23/suoramyynti/servlets/SaleSiteServlet?action=select&siteId=Gummerus

HUOM! Saat alennuksen käyttöösi, kun lisäät tilauksen tehtyäsi tarjousnumero-kohtaan: YST128UG ja klikkaat Päivitä-painiketta.

Tässä pari suosikkikirjaani, joita voin suositella kirjalahjaksi:

Paula Noronen & Pauliina Mäkelä: Emilian päiväkirja — Supermarsu ja lööppilehmän tapaus

Jatkoa Supermarsun seikkailuille. Vinoa huumoria, joka naurattaa niin lapsia kuin aikuisia. Suosittelen erityisesti 6-10-vuotiaille ja kaikille lapsenmielisille aikuisille.

 Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet

Erittäin koskettava tarina sirkuskääpiöistä, jotka etsivät ihmisarvoista elämää 30-luvun Euroopassa. Häikäisevä ajankuva, kaunista kieltä. Tässä kirjassa liikutaan ihmisyyden alkujuurilla. Suosittelen aikuislukijalle (ja ehkä kypsälle nuorelle lukijalle), joka arvostaa korkealaatuista ja mukaansatempaavaa proosaa. (Irene on lukenut tämän ja käsittääkseni piti tästä kovasti.)

 Anneli Kanto: Veriruusut

Riipaiseva romaani vuoden 1918 naiskaartilaisista. Romaani kuvaa vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia uudesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus rohkaisee myös nuoria naisia vaatimaan itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee heidät mukaansa keskelle ennenkokematonta tragediaa. Suosittelen historiallisesta romaanista kiinnostuneelle aikuislukijalle.

Elsa Beskow: Petteri ja Lotta

Ja lopuksi iki-ihana lasten klassikko, joka ei varmasti esittelyjä kaipaa. Yhteisnide sisältää kuvakirjat Petterin ja Lotan seikkailut ja Petterin ja Lotan joulu. Elsa Beskowin valloittava kuvitus nostaa ihanan nostalgiset tunteet pintaan. Suosittelen erityisesti lapsenlapsille.

(Ja vielä sellainen tieto, että Gummerus ei ole maksanut tästä mainoksesta sentin latia, joten turha kuvitella, että blogistani on tullut äkkiä kaupallisten voimien markkinapaikka.)

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Kyllä sitä hämmentyy vielä monessa liemessä keitetty femakkotätikin kuullessaan sellaisia argumentteja kuin minä sain taas tänään kuulla. Rasvaniska soitti  kyselläkseen yhdestä asiakkaasta. Kielen päällä pyöri, että mitäs mulle soittelet, asiahan ei minulle enää kuulu, mutta kun olen tätä “Älä Polta Siltoja Takanasi” - koulukuntaa, niin purin hammasta ja päätin auttaa miestä mäessä. Keskustelu meni suurinpiirtein näin:

Rasvaniska: Olenkohan mä nähnyt sitä eukkoa koskaan? Minkä näköinen se on?

Minä: No se on sellainen totisen näköinen nainen, minun ikäiseni, mutta vaalea. En ole koskaan nähnyt sitä iloisena.

Rasvaniska: Ahaa, se elää siis puutteessa, ei ole tainnut saada patukkaa vähään aikaan.

Minä: Niin tota, ööh…

Rasvaniska: Tollasille pitäis sanoa, että hanki eukko elämä, tai siis ainakin seksielämä.

Minä: Niin, ehkä joo…

Rasvaniska: Tai, että hanki kuule dildo. Netistä niitä saa. *röhönaurua*

Minä: Joo, toi nettikauppa on tosiaan yleistynyt…

Rasvaniska: Sääliksi käy tollasta naista, joka elää katkerana vaan sen takia, ettei kukaan viitsi sitä panna. Voi voi. *itsetyytyväistä röhinää*

Minä: Joo, tota, mutta tosiaan, sen nimi on Raisa Hermola (nimi muutettu) ja sen kuva ja yhteystiedot löytyy varmaan yrityksen kotisivuilta. Ja hei — nyt täällä toisella linjalla koputtaa joku, mut onnee vaan siihen asiakastapaamiseen. Kaikki menee varmaan tosi hyvin! Mut soitellaan, palaillaan, hei!

Okei. Myönnetään: Minä olen ääliö.

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Näkki laski viulun olaltaan ja jäi seisomaan Ruusun eteen. Metsä oli vaipunut uneen, tuuli suhisi puissa. Ruusu avasi silmänsä ja katsoi Näkkiä syvälle vihertäviin silmiin.
”Mitä sinä tiedät oikeista vanhemmistani?” Ruusu kysyi uudestaan.
”Eikä sinulle ole kerrottu?” Näkki kysyi.
”Ei. Olen tyytyväinen elämääni enkä ole kaivannut mitään sellaista, mitä minulla ei olisi ollut. Mutta nyt kun mainitsit heidät, haluan tietää loputkin.”
Näkki huokaisi syvään ja kiipesi sitten Ruusun vierelle korkealle kivelle istumaan.
”Saanhan istua vierelläsi?” Näkki kysyi ujosti. Sen aikaisempi hyökkäävyys oli kuin pois pyyhitty.
Ruusu ei vastannut mitään, mutta siirtyi kivellä lähemmäs Näkkiä ja hymyili tälle rohkaisevasti. Näkki aloitti tarinansa:

Kauan sitten, ennen Ruusun syntymää, kaksi nuorta – mies ja nainen – olivat saapuneet Ruusukylästä ja asettuneet metsään asumaan. Nämä kaksi, Lilja ja Gabriel, olivat lahjakkaita pelimanneja, jotka osasivat soittaa kaikki Ruusukylän perinteiset kylälaulut. He olivat oppineet ne vanhemmiltaan, jotka olivat oppineet ne aikoinaan omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan. Mutta eräänä päivänä Ruusukylään valittiin uusi pormestari, joka ensi töikseen kielsi soiton ja laulun. Vain pajupillin soitto oli sallittu ja sekin vain vaaratilanteissa. Jos susi lähestyisi Ruusukylää, jokaisella kyläläisellä tulisi olla pajupilli käsillä ja pilliin puhaltamalla kyläläisen tuli varoittaa muita asukkaita lähestyvästä vaarasta. Kiellon uhmaamisesta määrättiin rangaistukseksi ikuinen karkotus kylästä. Lilja ja Gabriel, jotka olivat soittaneet yhdessä lapsesta asti, kieltäytyivät tottelemasta pormestaria, minkä seurauksena heidät karkotettiin pois kotikylästä. Liljan vanhemmat itkivät ja rukoilivat tytärtään unohtamaan kanteleensa. Gabrielin vanhemmat raivosivat ja vaativat poikaansa hylkäämään viulunsa. Pormestari komensi nuoria ja varoitti soiton houkuttelevan suden kylään, mutta kaikki vetoomukset, uhkailut ja anomukset kaikuivat kuuroille korville. Nuorukaiset kieltäytyivät hylkäämästä soittimiaan.

Häädön saatuaan Lilja ja Gabriel olivat asettuneet taloksi metsään aivan Hämärälaakson läheisyyteen. He eivät pelänneet Ulvasta, koska tiesivät, että ihmiset ja muut metsän asukkaat olivat eläneet vuosisatoja  sulassa sovussa, kukin omalla tontillaan. Kuukausien kuluessa Lilja ja Gabriel ystävystyivät näkkien, majavien, oravien, maahisten ja muiden metsän asukkien kanssa. Iltaisin he soittivat kanteletta ja viulua pienen mökkinsä portailla ja metsän eläimet kuuntelivat heidän soittoaan. Lilja ja Gabriel tiesivät, että myös Ulvas pentuineen kuunteli musiikkia Hämärälaakson perukoilla ja vaikka he eivät Ulvasta nähneetkään, he tunsivat, että susi perheineen ei ollut heille vaaraksi.

Eräänä yönä Lilja ja Gabriel heräsivät kammottavaan ulvontaan. He säntäsivät ylös sängystä, Lilja raskaammin liikkein kuin Gabriel, sillä lapsi hänen kohdussaan oli herännyt suden ääneen ja potkaisi voimakkaasti. Lilja ja Gabriel avasivat tupansa oven nähdäkseen, mitä ulkona tapahtui. Heidän eteensä avautui kammottava näky. Ruusukylän metsästäjät olivat ampuneet Ulvaksen kaksi pentua ja raahasivat niitä nyt olallaan kohti Ruusukylää. Gabriel pysäytti metsästäjät ja vaati saada tietää, miksi pennut oli tapettu. Lilja kertoi heidän asuneen jo kuukausia hyvässä yhteisymmärryksessä metsän eläinten kanssa. Metsästäjät nauroivat hyväuskoiselle pariskunnalle ja ilmoittivat, että jos susia ei tapettaisi, sudet tappaisivat ihmiset. Kolme yötä ja kolme päivää Ulvas itki pentujaan, kunnes vaikeni lopullisesti. Tai niin ainakin Lilja ja Gabriel kuvittelivat.

Eräänä elokuun lämpimänä iltapäivänä Liljalle ja Gabrielille syntyi pieni tyttövauva. Tytöllä oli kirkkaansiniset silmät ja musta tukka. Lilja sitoi tytön hiustupsuun vaaleanpunaisen rusetin ja yhdessä Gabrielin kanssa he päättivät, että tytölle annetaan nimeksi Ruusu. Juhlistaakseen elämäänsä kohdannutta suurta iloa, ylpeät vanhemmat päättivät järjestää nimijuhlat, joihin kutsuttiin kaikki metsän asukit. Juhliin saapui seurakuntaa metsän kaikista koloista: näkit saapuivat viulua soitellen, maahiset tallustivat juhliin iso käpykakku mukanaan, majavat olivat rakentaneet pienokaiselle kehdon ja mehiläiset toivat mukanaan uuden sadon hunajaa. Kaikki riemuitsivat uudesta tyttölapsesta ja lapsen vanhemmat yhtyivät iloissaan näkkien soittoon. Yhdessä näkit, maahiset ja ylpeät vanhemmat soittivat Ruusulle laulun, jonka veroista ei oltu metsässä ennen kuultu. Liljan kirkas laulu solisi kuin vuoristopuro. Ruusu kulki kapalossaan käsivarsilta käsivarsille ja jokainen metsän eläin sai pitää pientä ihmettä sylissään, silittää sen pehmeitä poskia ja haistella sen herkän tuoksuista niskaa. Juuri kun riemu oli ylimmillään, metsästä kuului hyytävä ääni. Ulvas hyökkäsi raivo silmissä kiiluen juhlaväen keskelle. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, susi hyökkäsi Liljan kimppuun ja repi tältä kaulan auki. Gabriel yritti puolustaa vaimoaan lyömällä vimmastunut eläintä viululla päähän, mutta viulu halkesi keskeltä eikä susi ollut lyönnistä moksiskaan. Ulvas kääntyi, hyppäsi Gabrielin kimppuun ja löi tämän hengiltä yhdellä käpälän iskulla. Juhlaväki pakeni kauhuissaan metsään. Ulvas kierteli hetken tuvan pihalla mouruten. Sen ääni oli käheä ja kurkusta puristui sydäntä riistävä ulina. Se haisteli kannelta ja viulua ja astui maahisvaarin rummun rikki. Se nuuhki Liljaa ja Gabrielia ja poistui sitten paikalta Hämärälaaksoon kuin varjo. Aurinko oli mennyt pilveen. Tuvan pihalla makasi kaksi ruumista. Liljan ja Gabrielin valkoiset pellavavaatteet olivat yltä päältä veressä. Metsä oli hiljainen, vain tuuli humisi puissa.

”Mutta mitä lapselle, tarkoitan Ruusulle, tapahtui?” Ruusu keskeytti Näkin tarinan.
”Eräs maahisemo pelasti lapsen mukaansa ja juoksi sen kanssa luolaan piiloon”, Näkki vastasi.
”Mutta miten minä päädyin Ruusukylään?” Ruusu tivasi.
”Maahiset kapaloivat sinut koriin ja jättivät sinut metsään siihen kohtaan, jonka ohi he tiesivät metsästäjien kulkevan. He seurasivat sivusta, kun kasvatti-isäsi saapui paikalle ja poimi sinut mukaansa”, Näkki kertoi.
”Maahiset siis pelastivat minut”, Ruusu totesi hämmästystä äänessään. ”Minä olen aina luullut, että maahiset ovat pahoja.”
”Eivät maahiset ole pahoja. He ymmärsivät, etteivät voi kasvattaa ihmislasta omiensa parissa ja luovuttivat sinut siksi Ruusukylään”, Näkki selitti.
Ruusu oli hetken mietteissään.
”Mutta entä ennustus, josta mainitsit?”
”Sen mukaan minä kohtaan metsässä neidon, jolla on kukan nimi ja tuo neito on minun luvattuni”, Näkki sanoi ja tuijotti Ruusua silmästä silmään niin kuin vain pitkään kaivannut henkilö voi tuijottaa.

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Piti kirjoittaa eilen jatkoa sadulle, mutta talvi yllätti kirjoittajan. Onerva soitti ja pyysi minua hänen ja MP Riiviön mukaan vaatekauppaan. MP Riiviölle piti ostaa ulkohousut ja talvikengät. Onerva tosin varoitteli, että kyseessä on varsin haastava tehtävä, mutta en taas tajunnut, kuinka haastavasta asiasta todella oli kyse.

MP Riiviöhän on sellainen kakara, joka ei sitten kirveellä uhatenkaan suostu kulkemaan muuta kuin verkkareissa. Aivan sama, onko kesä vai talvi, joulu tai juhannus. Koulussakin opettajat ihmettelevät, että miten voi olla lapsi aina sellaisiin rytkyihin puettu, vaikka vanhemmat kulkevat vimosen päälle merkkivaatteissa. Viime viikolla Onerva oli salaa heittänyt MP Riiviön rikkinäiset lempiverkkarit roskikseen, mutta kuinka ollakaan, MP Riiviö löysi ne roskapussista ja kaivoi ne sieltä pois. Onerva yritti mairitella, lahjoa, uhkailla ja kiristää, turhaan. Ulkohousuja MP Riiviö ei haluaisi käyttää alkuunkaan, mutta tällä kertaa Onerva oli päättänyt, että verkkareilla ei lumimyrskyssä kuljeta. Niinpä suuntasimme auton keulan kohti Intersportia, jossa oli mainoksen mukaan hyvät alennukset. Kun pääsimme paikalle eläkeläiset olivat kansoittaneet kenkäosaston ja jouduimme raivaamaan tietämme kyynerpäätaktiikalla kenkien keskellä. Hikisen puurtamisen jälkeen MP Riiviö hyväksyi musta-vihreät vedenpitävät talvikengät ja suuntasimme matkamme takki-/housuosastolle. Oi oi oi, siitä ne ongelmat alkoivat. Yksikään housupari ei ollut MP Riiviön mielestä hyvä. Hän halusi ehdottomasti uudet verkkarit. Onerva yritti ensin argumentoida rauhallisesti, miksi ohuet verkkarit eivät käy ulkohousuista. Kun rauhallinen argumentointi ei tehonnut, Onerva kohotti ääntään ja kun sekään ei auttanut Onerva lopulta huusi naama punaisena, että kulje sitten alasti pakkasessa, omapa on keuhkokuumeesi ja munatkin jäätyy usko vaan. Voitte varmaan kuvitella, minkälaisia paheksuvia katseita saimme eläkeläisiltä osaksemme. Onerva ja MP Riiviö mulkoilivat toisiaan kädet puuskassa kuin raivohärät. Yksi eläkälaisvaari kulki ohi ja paasasi, että kyllä on nykyajan vanhemmilla keinot vähissä eikä yhtään ole ihme, että kakarat voivat huonosti, kun ei osata enää kasvattaa niitä kurissa ja nuhteessa. Tässä kohtaa katsoin parhaaksi puuttua tilanteeseen. Jotenkin homma alkoi näyttää nimittäin siltä, että ellen puuttuisi, saisin seuraavana aamuna lukea lööpistä, miten hienostonainen potki korkokengillään eläkeläismiehen sairaalakuntoon.

Lopputulos oli se, että MP Riiviö suostui 130 euron ulkohousuihin sillä ehdolla, että minä tarjoan hänelle jäätelöt JA että Onerva ostaa hänelle uudet verkkarit. Lasku 224,90 euroa. Kahvilassa MP Riiviö istui naama norsunveellä ja ilmoitti, että hänet on pakotettu käyttämään ulkohousuja ja äiti on ihan hirveä.  (Tässä kohtaa olimme lähettäneet Onervan ihailemaan tingelitangeli-joulukoristeita ja päästämään höyryjä pihalle.) Herra varjele! Jos minä olisin lapsena saanut tuon hintaisia vaatteita, niin olisin itkenyt ilosta. Kotiin palattuani olin niin uupunut, etten pystynyt kirjoittamaan riviäkään. Minen ymmärrä, miten kukaan selviää enemmän kuin yhden lapsen kasvattamisesta. YT-neuvottelujenkin läpivieminen on lastenleikkiä MP Riiviön kanssa käytäviin neuvotteluihin verrattuna.

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Mä olen niin hirveä joululahjafriikki, että joudun oikein pitelemään itseäni, etten paljasta täällä kaikelle kansalle jo etukäteen, minkälaisia lahjoja olen tänä vuonna ostanut. Yritän aina miettiä tarkkaan lahjansaajan mukaisen lahjan, mikä vie oman aikansa ja vaatii kaupoissa kiertelyä. Joidenkin ystävien kanssa meillä on tietyt joululahjatraditiot. Esimerkiksi Ollille ostan aina kirjan ja mietin tarkkaan, minkalaisen. Ensimmäisenä lahjana ostan aina Onervan lahjan. Viimeisenä MP Riiviön lahjan. MP Riiviölle on jotenkin vaikea ostaa lahja, koska sillä on jo kaikkea. Kun minä olin lapsi (joo joo, tidän, että tällainen tätipuhe on rasittavaa) kirjoitin joulupukinkirjeen jo juhannuksena ja odotin kädet hikisinä, että saanko jonkun toivomani lahjan. Meillä kun ei koskaan ollut rahaa ostaa kaikkea sitä, mitä lasten päähän pälkähti. Kaikkein ihaninta on se, jos pääsee itse olemaan paikalla, kun lahjan vastaanottaja saa lahjansa. Uuuuh! Haluan aina, että jokainen avaa lahjansa yksi kerrallaan ja muut katselevat lahjan avausta eivätkä sinä aikana söhellä omien lahjojensa parissa.

Pienenä tyttönä minulla oli tapana kiusata Onervaa joulun alla. Kun vanhemmat lähtivät kauppaan ja me jäimme Onervan kanssa kahdestaan, syöksyin heti vaatehuoneeseen, jossa tiesin lahjoja säilytettävän ylähyllyllä. Kiipesin hyllyjä pitkin ylös asti ja huusin ylhäältä Onervalle: “Nyt mä kerron, mitä sä saat lahjaksi. Nyt mä kerron! Sä saat…”. Onerva väänsi itkua vaatekaapin ovella ja pelkäsi, että paljastan hänen jouluyllätyksensä. Onerva kun oli siinä mielessä kiltti lapsi, ettei koskaan halunnut tehdä moisia kepposia eikä halunnut, että hänen jouluyllätystään pilataan. No enhän mä sitten kuitenkaan kertonut, mitä lahjoja siellä oli — enkä olisi voinutkaan, kun ne oli kääritty pakettiin.

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

”Mistä sinä tiedät minun nimeni?” Ruusu kysyi hopeasuomuiselta nuorelta mieheltä.
”Minä olen odottanut sinua jo kauan. 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää, jos tarkkoja ollaan”, Näkki vastasi.
”Mutta eihän kukaan voi odottaa toista ihmistä niin kauan.”
”Me Näkit voimme. Meidän elämämme on suurelta osin odottamista.”
”Minä en usko Näkkeihin. Enkä muihinkaan satuolentoihin. En maahisiin, enkä noita-akkoihin enkä ainakaan ihmissusiin”, Ruusu tokaisi Näkille ja nosti käsivarret ristiin rinnalleen. ”Sinä et ole todellinen, sinä olet väsymykseni aiheuttama kangastus.”
”Ei sinun tarvitse minuun uskoa, minun olemassaoloni ei ole uskon asia. Riittää, että haluat oppia tuntemaan minut. Katsos, me kummatkin elämme sadussa ja sadussa kaikki on mahdollista”, Näkki selitti.
”Mitä sinä oikein höpiset?” Ruusu tuhahti. ”En minä missään sadussa elä vaan Ruusukylässä. Ja kohta minun täytyy jatkaa matkaani, jotten myöhästy.”
”Mutta sinähän olet jo perillä! Kaikkien näiden vuosien jälkeen sinä olet saapunut luokseni ja vihdoinkin me voimme muuttaa yhteiseen kotiimme ja elää onnellisina elämämme loppuun asti”, Näkki sanoi ja kumartui kohti Ruusua syleilläkseen tätä.
Ruusu vetäytyi kauemmas Näkistä ja ryömi kiven laitimmaisimpaan kulmaan.
”Stop tykkänään! Ruusu sihisi vihaisena. ”Johan on ennen kuulumatonta, ettei tavallinen kyläläinen saa kulkea metsässä rauhassa!”
Näkki häkeltyi, aivan kuin se ei olisi ymmärtänyt, mitä Ruusu tarkoitti.
”Miksi sinä sihiset minulle?” se kysyi surua äänessään. ”Minä olen odottanut sinua 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää ja kun vihdoinkin saavut, niin kuin ennustuksessa on sanottu, leikit tietämätöntä ja vaikeasti tavoiteltavaa. ”
Ruusu tuijotti äimistyneenä Näkkiä, joka hieroi tuskaisenaan käsiään yhteen ja näytti siltä kuin olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun. Ruusu erotti hämärässä Näkin sormien välissä kasvavat ohuet nahkapalat, samanlaiset räpylät kuin sammakoilla. Näkin pitkissä vaaleissa hiuksissa roikkui vihreänruskeaa rakkolevää ja hänen silmänsä kiilsivät haalean vihreinä. Reidet olivat lihaksikkaat ja hartiat leveät. Ruusu katsoi maahan Näkin jalkojen juureen ja kiinnitti huomionsa maassa makaavaan jousisoittimeen.
”Mikä tuo on?” Ruusu kysyi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt viulua. Ruusukylässä ainoa sallittu soitin oli pajupilli. Ruusukylän pormestari oli kieltänyt kaikki muut soittimet, koska ne olivat hänen mukaansa paholaisen keksintöjä. Ruusu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten soittaminen voisi olla syntiä. Kerran hän oli kysynyt asiaa Enkelimummilta. Enkelimummi oli tokaissut, ettei Ruusun kannattaisi vaivata päätään herrojen hölmöyksillä.
”Musiikki on enkeleiden lahja ihmisille, mutta jotkut eivät pysty vastaanottamaan lahjoja, vielä vähemmän antamaan sellaisia”, Enkeli mummi oli sanonut. Ja koska Ruusu ei itse ollut järin musikaalinen, ei hän ollut kysellyt asiasta enempää.
Näkki vilkaisi soitintaan ja nosti sen hellästi käsiinsä.
”Tämä on viulu, Näkki sanoi.  ”Tällä minä lohdutan itseäni yksinäisinä iltoina. Jos haluat, voin lohduttaa sinuakin. Vaikka elämäsi jokaisena iltana.”
”Ruusukylässä ei saa soittaa, enkä minä erityisesti kaipaa musiikkia elämääni”, Ruusu vastasi.
”Sepä ihmeellistä. Sinun vanhempasi olivat niin musikaalisia”, Näkki vastasi aidosti yllättyneenä.
”Mitä sinä minun vanhemmistani tiedät? He ovat jo kuolleet, eivätkä eläessään soittaneet mitään soitinta. He olivat kunnon kyläläisiä”, Ruusu naurahti kylmästi.
Hänestä alkoi tuntua, ettei tuo suomuinen miekkonen ollut aivan selväjärkinen. Ruusu oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat pirun riivaamia ja menettäneet siksi järkensä. Ehkäpä Näkki oli juuri sellainen ja kuka ties vielä väkivaltainen. Parasta olisi jättää tuo sekopää oman onnensa nojaan ja jatkaa matkaansa.
”En minä tarkoita sinun kasvattivanhempiasi, vaan oikeaa isääsi ja äitiäsi, jotka saivat surmansa Hämärälaaksossa. Ulvas tappoi heidät, kai sinä sen olet kuullut?” Näkki tuijotti kysyvänä Ruusua. Sitten hän nosti viulun olalleen ja tarttui jouseen.
Ruusu istui sanattomana kivellään. Kurkussa puristi, aivan kuin henki ei kulkisi. Maa kiven alla tuntui pyörivän. Ruusu tarrautui kiinni kiven rosoiseen pintaan ja yritti pysyä paikallaan. Hän puristi tiukasti silmät kiinni ja tarttui toisella kädellään enkeliriipukseen. Hiljaa, hyvin hiljaa, Ruusun pääkopan kauimmaisesta onkalosta alkoi kuulua laulu*, joka kasvoi kasvamistaan ja täytti pian Ruusun koko tajunnan.

* Klikkaa linkkiä, niin kuulet laulun. (Jep, vaatii rekisteröinnin. Jos haluat voit lyödä googleen sanat “piirpauke soi vienosti” niin löydät Ruusun päässä soivan laulun…)

***
JOULULAHJAVINKKI: Rosetta Kiven Pomo on pahin!

Lue ilmaiseksi koko kirja täältä. (Kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)

Kuljettuaan hämärässä metsässä pari tuntia Ruusulle tuli nälkä. Metsässä tuoksuivat syvän vihreät havupuut ja kesän kaipaus. Jos olet joskus kesäyöllä kulkenut  metsässä, jonka sammalmatoille on laskeutunut hämärän kosteus, tiedät minkalaista tuoksua tarkoitan. Se on tuoksu, jossa kesäkukkien uninen makeus yhdistyy havumetsän syvään salaisuuteen. Kesän kosteus viipyy ihollasi, mutta ilmassa on jo ripaus omenaa ja puolukkaa, mikä saa sinut ikävöimään kesää jo ennen kuin se on ohi. Vedät sieraimet täyteen kesän hajuja ja haluat säilöä ne mielesi sopukoihin, vaikka tiedät, että kesän tuoksua ei voi säilöä purkkiin niin kuin vadelmia.

Ruusu saapui pienelle järvelle ja riisui reppunsa maahan. Hän istahti järven reunalle yksinäiselle kivelle ja pyöritti olkapäitään. Vaikka Ruusun reppu ei ollut painava, ohuet nahkaremmit olivat hiertäneet olkapäitä. Puiden välistä paistoi täysikuu ja kuun ohi lipui silloin tällöin pari haituvapilveä. Yössä ne näyttivät tummansinisiltä. Jostain kauempaa kuului kuikan ääni. Ruusu kaivoi repustaan valkoiseen pellavaliinaan käärityin ruisleivän ja paperiin kiedotun lihanpalan. Hän taittoi leivästä palan ja asetteli lihasiivun leipäpalan päälle. Jossain rasahti oksa. Ruusu säpsähti pystyyn ja tuijotti pelästyneenä ympärilleen. Aivan kuin joku tai jokin olisi tuijottanut häntä. Hämärässä metsässä puunrungot näyttivät pelottavilta ja puiden alas kaartuvat oksat muistuttivat Ruusun mielestä aivan noita-akan pitkiä käsivarsia, jotka yrittivät ojentautua nuorta naista kohti ja repiä hänen mekkonsa riekaleiksi. Ruusu kiipesi takaisin kivelle istumaan selkä järvelle päin ja puristi tiukasti leipää rintaansa vasten. Jos joku nyt hiipisi metsän siimeksestä häntä kohti, tunkeilija ei jäisi häneltä huomaamatta, sillä kiveltä hän pystyi tarkkailemaan ympärille levittäytyvää tummaa metsää.

Ruusu pureskeli mietteissään leipäänsä ja yritti rauhoittaa mieltään puhumalla itselleen järjen sanoja. ”Ei noita-akkoja ja maahisia ole olemassakaan. Ne ovat hupsujen vanhusten keksintöä”, Ruusu vakuutti itselleen, mutta ei kuulostanut omastakaan mielestään erityisen vakuuttavalta. Hän muisti lapsuudestaan Muorin tarinat tontuista, pirusta ja maahisista. Erityisesti Ruusun mieleen oli syöpynyt tarina naapurin rouvasta, jonka lapsen maahinen oli vienyt ja tuonut oman lapsensa, vaihdokkaan, tilalle. Naapurin rouva ei ollut huomannut lasten vaihtumista, mutta vaihdokkaan kasvaessa kasvoi sen sydämessä myös pahuus ja eräänä päivänä vaihdokas oli tarttunut kirveeseen, lyönyt sillä kasvattivanhempansa hengiltä ja jättänyt nämä maatilan pihalle vuotamaan kuiviin. Vaihdokasta ei koskaan löydetty. Kerrottiin, että se oli paennut metsään omiensa luo eikä koskaan enää palannut ihmisten ilmoille. Ruusu värisi viluissaan kivellä ja mietti tarinaa vaihdokkaasta. Entä jos vaihdokas vaani metsän syvyyksissä kirveensä kanssa valmiina lyömään hänet hengiltä? Ruusu pinnisteli pitääkseen ajatukset kasassa ja pelon loitolla. Hän pusersi huomaamattaan Enkelimummin antamaa enkeliriipusta kaulassaan ja luki mielessään rukouksen, jonka oli lapsena oppinut: ” Suuri Voima, siunaa meitä. / Anna meille enkeleitä. / Siivillänsä meitä peitä. / Älä meitä koskaan heitä.”

Vaaleanpunainen ruusukvartsista valmistettu koru tuntui lämpimältä Ruusun käden puserruksessa ja yhtäkkiä Ruusu kuuli selkänsä takaa ääntä. Aivan kuin joku uisi järvessä kiveä kohti. Kauhusta jäykistynyt Ruusu istui paikallaan lamaantuneena. Ruusu kuuli kuinka se joku ui rantaan ja nousi rannalle. Pehmeät askeleet lähestyivät hiipien Ruusua takaapäin. Ruusun teki mieli kiljua, mutta huuto oli jähmettynyt hänen kurkkuunsa. Ruusu kuunteli kauhun vallassa lähestyviä askeleita ja puristi tiukasti riipusta kädessään. Äkkiä, aivan kuin sumun keskeltä, hänen korviinsa kantautui ihmisen ääni. Tai ei niinkään sumun keskeltä metsästä, vaani Ruusun sisältä, mutta se ei ollut Ruusun oma ääni. Ääni oli Enkelimummin. ”Käänny ympäri, Ruusu. Kohtaa pelkosi. Mitä ikinä eteesi tuleekin, älä lamaannu. Käänny ympäri ja katso pelkoasi suoraan silmiin”, Enkelimummin luja mutta lempeä ääni kehotti Ruusua. Ruusu pakotti itseään aukaisemaan yhteen puristetut silmäluomet. Vapisevin käsin hän kohotti itseään kiveltä ja kääntyi ympäri järvelle päin.

Ruusun edessä kesän hämärässä seisoi nuori mies, jonka iho oli kalansuomun ja vesikasvillisuuden peittämä. Ruusu tuijotti järkyttyneenä otusta silmiin, mutta rauhoittui, kun huomasi, että miekkosen silmät tukkivat lämpimästi ja hänen huulillaan oli veikeä hymy.
”Ku-ku-kuka sinä olet?” Ruusu änkytti kuvajaiselle.
”Näkki. Minun nimeni on Näkki ja jos en aivan väärin arvaa, sinun nimesi on Ruusu”, mies sanoi kummallisen kuplivalla äänellä.

***
Lue ilmaiseksi koko Pomo on pahin -kirja täältä. Ja koko kirja ruotsiksi täältä. (Suomenkielisen kirjan lukeminen edellyttää Flash versiota 6. Sellainen on suurimassa osassa koneita, mutta voit myös ladata Flashin ilmaiseksi täältä.)